Mistä tuntee kummituksen? Se voi olla ihoa hipaiseva hengähdys, karvainen käsi, viitan lieve tai häivähdys peilissä. Kuutamossa sen erottaa siitä, että kuunvalo näkyy sen läpi. Ihmishahmoinen kummitus tuo ehkä viestiä tuonpuoleisesta tai on tarkastamassa tiluksiaan. Pelottavan kummituksen voi haastaa hymyllä, ja sen voi karkottaa puheella. Pienen kummituskirja n jutut on koottu kansanrunousarkiston valikoimista. Karvat pystyyn nostattavan työn on tehnyt Kati Lampela. Lampela kehuu, että kummitusjutut ovat Suomessa eräänlaista kansan kertomataidetta. Tarinoista välittyy laaja ja lämmin yhteisöllisyys. Juttujen hurjuudessa suomalaiset eivät kalpene muiden kansojen rinnalla. Kammottavimpia ovat erilaiset vainajien kummittelutarinat ja hautuumaalle sijoittuvat jutut. Haamuja on kansan kertoman perusteella monen sorttisia: peilissä viivähtäviä, valokuvaan ilmestyviä, takana hiipiviä, tavaroita siirteleviä ja hautuumaalla viihtyviä olentoja sekä harsomaisia aavistuksia. Peikko voi olla kummitus; lisäksi erilaisia maahisia, henkiä ja tonttuja voidaan pitää kummittelijoina. Monissa uskomuksissa kummitus on kuolleen ihmisen sielu, joka kulkee elävien maailmassa, usein samoilla paikoilla kuin eläessään. Kummitus on yleensä ottaen se, minkä ihminen kokee yliluonnolliseksi ja pelottavaksi, kertoo Kati Lampela. Entisaikojen ihmiselle oli kummitus sekin, minkä 2000-luvun ihminen kokisi lentävänä lautasena tai ufona. -Kansa on nähnyt kummituksina niin valopallot taivaalla, erilaiset äänet, kävelevät tuolit kuin rämisevät piirongitkin. Kuka olet kummituinen Poikajoukko oli kerran luistelemassa Merikarvialla. Kun pojat huilasivat ladon luona, heidän eteensä tuli kaksi ja puolimetrinen mies. Pojanklopit pinkoivat karkuun, mutta pitkä mies lähti perään jalkojaan ojennellen. Yllään sillä oli jakku. Lopulta mies katosi latoon. Kun pojat uskaltautuivat kurkkimaan, ei siellä ollutkaan ketään. Kummituksen uskotaan ilmaantuvan usein ihmishahmoisena, kertoo Kati Lampela. Ihmisestä voi tehdä kummituksen erilaisuus muista – oudon suuri koko, yllättävän pitkä nenä tai pienet sarven tynkyrät. Kummitus voi sulautua ja sopeutua arkiympäristöön melkein täysin, mutta pieni poikkeama muuttaa kaiken. Suomen kansanperinne tuntee myös eläinkummituksia. Kummitella voivat lisäksi rakennukset. Kati Lampelan mukaan jopa liikenteessä voi kohdata kummituksen. -Kummittelevia kissoja, koiria ja muita kotieläimiä on nähty, lehmistä, lampaista, jopa kukoista alkaen. Liikenteessä voi törmätä esimerkiksi lumeen kaatuvaan pyöräilijään, joka katoaa. Merellä voi tulla vastaan aavelaiva. Kummittelevia autoja on havaittu 30-40-luvuilla. Junamatkalla voi päästä tekemisiin kummituksen kanssa. Raiteilla voi kävellä yksinäinen mies, ja kun juna jarruttaa, mies häviää näkyvistä. Kiltit kummitukset Liedon Säterissä oli kerran seppä yötä kammarissa. Yhtä äkkiä joku tuli kolkuttamaan ovea. Vaikka ovi oli lukossa, kolkuttaja pääsi sisälle. Se siveli kylmällä kädellä sepän kasvoja – ja katosi. Joskus kerrotaan ihmisistä, joilla on jäänyt jokin toimi tekemättä elämän aikana. He ovat joutuneet kuolemaan ennen aikojaan, ja ovat siksi tulleet kummittelemaan jälkipolville. Kummitukset eivät kuitenkaan tee pahojaan, uskoo Kati Lampela. -Ihminen joka kokee tai näkee aaveen, saattaa kuvitella ja tuntea, että kummittelu on suunnattu juuri häntä vastaan, mutta näin ei välttämättä ole. Ennen vanhaan ajateltiin, että kummitus tulee meidän maailmamme ulkopuolelta suorittamaan kesken jääneen hommansa loppuun. Kummitus on voinut myös tulla tarkastamaan, että kaikki on niin kuin pitääkin. Kummitukset eivät yleensä halua olla haitaksi, mutta niiden tarkoitus voi olla havahduttaa tai herättää, muistuttaa Kati Lampela. -Näin kävi eräälle juokaleelle miehelle, jolle hevonen puhkesi puhumaan. Hevonen sanoi miekkoselle kolme kovaa sanaa. Mies muutti niiden ansiosta elämäntapansa kokonaan. Ikävä kyllä hän ei paljastanut koskaan kenellekään, mitä nuo kolme sanaa olivat. Luonnollinen yliluonnollinen Kerran muuan mies käveli metsätietä. Vähän ajan perästä tuli vastaan komea talo. Mies meni pirttiin ja istuutui penkille. Yhtä äkkiä talo katosi ja mies huomasi istuvansa harmaalla kivellä. Paikkaa on sen jälkeen nimitetty Noitakallioksi. Vanha kansa on pitänyt kummittelua luonnollisempana ilmiönä kuin nykyajan moderni ihminen. Tarinoita kerrottiin enemmän, ja kummittelu ja tarinatuokiot olivat olennainen osa arjen päivärytmiä. -Kun koettiin tai nähtiin kummittelua, isäntä saattoi todeta, että ”Meidän Kusti se siellä vain kummittelee”. Sitä pidettiin ihan luontevana, että omassa elinpiirissä on kummittelijoita. Aina aave ei ole jäänyt arvoitukseksi, vaan ilmiölle on löytynyt luonnollisen selitys. Nämä tarinat ovat Kati Lampelan omia suosikkeja. -Ne ovat myös todella hauskoja. Yksi tarina kertoo vanhasta naisesta, joka on kävelyllä metsässä ja ihmettelee kopinaa jota kuuluu selän takaa. Ilta pimenee, metsä synkkenee, ja nainen kiirehtii askeleitaan. Lopulta hän pääsee kotiin sydän kauhusta jäykkänä. Kotona hän huomaa, että hameen helma on jäätynyt, ja se siellä vain on kopissut. Vanhojen kummitusjuttujen lumo Muuatta Eeroa vastaan ajoi kerran suuri ja komea harmaa hevonen. Sen kuskina oli mustapukuinen mies. Kun hevonen pääsi Eeron ohi, se muuttui mustaksi koiraksi. Vanhimmat Pienen kummituskirjan tarinoista ovat 1880-luvulta ja tuoreimmat 1960-luvulta. Kati Lampela kertoo, että maailmanpiiri oli ennen pienempi, ja kummitusjutut liittyivät arjen askareisiin ja tulivat pitäjän rajojen omalta puolelta. Nykyajan jutut ovat aiempia raaempia ja sävähdyttävämpiä. Aiheita haetaan muun muassa etelän matkoista ja ennakkoluulojen kohteista. Katoavat liftarit ja poskeen kaivautuvat hämähäkit, eli erilaiset urbaanit legendat, ovat monille tutuimpia kummitusjuttuja. Television, internetin tulo ja median kasvu ovat Kati Lampelan mukaan muuttaneet juttujen kertomisperinnettä selvästi ja vähentäneet luontevia kerrontatilanteita. Ennen juttuja kummituksista rupateltiin työnteon lomassa, unentuloa odotellessa ja iltojen ratoksi. Nykyään illat täyttyvät harrastuksista, televisio-ohjelmista ja lehtien lukemisesta. -Ei ole enää entisen tapaista luontevaa yhdessäolon ja kerronnan perinnettä. Tarinat leviävät edelleen myös kasvokkaiskeskusteluissa, mutta enemmän jo internetissä, tv-sarjoissa ja elokuvissa. Vanhoissa tarinoissa on Kati Lampelan mukaan se hyvä puoli, että niistä oppii uusia asioita vanhoista työtavoista ja -kaluista, entisestä elämästä ja vanhalle kansalle ominaisista ajattelutavoista. Loppujen lopuksi voi huomata, että ihminen ei ole muuttunut niin paljon kuin ympäristönsä. Ihmiset ainakin pelkäävät samanlaisia asioita kuin ennenkin. Miehet aaveiden näkijöinä Nykymies sanoutuu helposti irti kaikesta yliluonnollisesta, mutta entisaikojen miehet pääsivät todistamaan kummitusten touhuja tuon tuostakin. Kati Lampela pohtii, että isännät ovat voineet olla naisia hanakampia kertomaan tarinoita kansanrunousarkistojen keruissa – tai sitten kummitukset ovat todellakin näyttäneet voimiaan juuri isännille. -Ehkä kummitukset ovat halunneet mitellä voimiaan isäntien kanssa. Usein tarinoissa on joka tapauksessa kummituksen kokijana isännän hahmo. Naisten tarinoiden vähäisyyden taustalla voi olla pelko noidaksi leimautumisesta. Noituus nousi aikoinaan nopeasti epäilyihin, jos naisella oli vähäisiäkin näkijän lahjoja tai muita epäilyttäviä voimia. Ennen noidan kyvyillä ei auttanut kerskailla, siinä saattoi käydä huonosti. -Naisten kertomat jutut ovatkin saattaneet jäädä vain pienen sosiaalisen piirin jutuiksi. Lisäksi osa naisten tarinoista on voinut päästä arkistoon miesten kertomina, eli ehkä miehet ovat olleet rohkeampia tuomaan julki tarinaperinnettään. Tietyöläisen kauhu Kummitusten näkeminen oli Suomen kansanrunousarkiston tarinoiden perusteella vielä 60-luvulla arkipäivää ja jokainen tiesi jonkun, joka on ollut kummajaisten kanssa tekemisissä. Mihin kummitukset sitten katosivat? Vähäinen kummittelu tai sen tunteminen nykyarjessa saattaa johtua Kati Lampelan mukaan siitä, että ihmisellä on liikaa ärsykkeitä, emmekä ole enää niin herkkiä havaitsemaan kummituksia. Kummitukset ovat silti tuttuja olentoja edelleen. Osa elää niiden kanssa sopusointuista yhteiseloa, osaa kummitukset kauhistuttavat. Kummituksista voi päästä eroon, jos ei niitä kestä, vakuuttaa Kati Lampela. -On esimerkkitarina paikasta, jossa kummitteli jatkuvasti. Paikalle haluttiin rakentaa talo, ja talo rakennettiin. Talossa kummitteli niin paljon, että kukaan ei pystynyt asumaan siinä. Paikalle hälytettiin viisas tietäjä, joka havaitsi kummituksen. Hän ymmärsi, että tie pitää rakentaa paikan ohitse, talo pitää purkaa ja se tulee rakentaa toisaalle. Kun tehtiin näin, paikalla ei kummitellut enää koskaan. Samanlaisia juttuja on hyvin paljon esimerkiksi Islannin kansanperinteessä. Siellä uskotaan edelleen maan sisällä lymyäviin kummituksiin, jotka rajoittavat muun muassa erilaisia tieprojekteja. Lampela tietää, että ei ole kauaakaan siitä, kun tie on rakennettu Islannissa kummitusten takia tarkoitettua mutkaisemmaksi. Karkota kummitus Pieni kummituskirja ei ole opaskirja, mutta siitä voi etsiä neuvoa kummitusten kanssa toimimiseen. Jos kummitus tulee vastaan, sille ei saa antaa kättä, koska se tuottaa onnettomuutta. Sille ei pidä myöskään hymyillä, sillä siitä ei kummituinen pidä. Jos kummituksesta haluaa päästä toden teolla eroon, pitää mennä rohkeasti sen eteen seisomaan. Kummituksen luo tulee mennä takaperin ja sanoa: ”Terve, tässäkö sie olet? Tavoitinpa sinut, sinua mie etsinkin.” Sitten kummitus herkeää varoittelemasta ja pelottelemasta.